Kuten Pekka Routalempi asian ilmaisisi: "On se jännä miten erilaiset olosuhteet vaikuttaa juoksufiilikseen".
Viime viikolla jokainen lenkki sujui mukavasti pientä polven vihoittelua lukuunottamatta ja progressiivisen lenkin aikana tuli jopa fiilis, että sitä pitäisi melkein iskeä punainen viitta ja trikoot päälle ja alkaa supermieheksi, sillä meikähän pystyy ihan mihin tahansa.
Eilen taas ukkosta edeltävässä auringonpaisteessa kilometrin vetojen aikana tuntui, että samaa junnaamistahan tämä on eikä mitään muutosta ole tapahtunut. Juoksu ei ollut mitenkään epämiellyttävää, muttei se ilahduttanutkaan.
Nyt jäkeenpäin ajatellen syiksi tulee mieleen, että viime viikolla juoksumaasto oli vaihtelevampaa, ilma ei ollut juoksuaikana niin pirun kuuma ja juoksujen jälkeen ei tarvinnut palata tekemään töitä. Lisäks sunnuntain supermies-juoksun aikana ei hölkötellyt yksin vaan seurassa, jossa itse jaksoi juosta kovempaa ja pitempää.
Jotenkin sitä jaksaa paremmin, kun huomaa ettei toinen tai muut jaksa niin hyvin, vaikka tarkoitus olisikin juosta yhtä matkaa. Vähän niin kuin darrassa: sitä ei itse halua eikä sitä toivo kaverille, mutta kun huomaa kaverilla olevan pahempi olo niin oma darra jotenkin vain katoaa tai ainakin helpottuu.
Lopuksi vielä asiasta kukkaruukkuun.
Hitto, että kilsan vetojen välissä 3 minuutin tauko tuntuu pitkältä. Joka kerta on pakko alkaa ottelemaan kuvia ihan perusjutuista, selata Fbookin newsfeediä tai muuta vastaavaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti